Nouseva

Neppis-skaboja ja limubaarien lumoa

Megamuistelot

Hyvä juhlakansa, hyvät giltsit ja kundit, rakkaat lapsuuden ystävät, loistavat 50-luvun megakakarat!

Tänään muistellaan lapsuutta ja nuoruutta, jota me vietimme täällä Jussinkulman rintamamiestaloissa.  Oikeastaan aika kliffa nimi toi Jussinkulma.  Ajatelkaa, miltä kuulostaisi Villen viiva, Kertun kaarre tai vaikka Näyttelijän notko.

Ensi kertaa tontille

Hämärä muistikuvani kertoo, että olisin käynyt paikalla ennen kuin talot olivat edes pystyssä.  Se on varmaan ollut kesällä 1953.  Faija halusi ylpeenä esitellä, minne me muutettaisiin Käpylästä

Tultiin ensin H-raitsikalla Nurmijärventien varteen.  Ja käveltiin loppu matka perille. Faijalla on varmaan ollut kompassi messissä. Oli tää aika korpea.  Jotenkin mä muistan, että pikkutalon tontti (Pastori Jussilaisen tie 4) oli hirveetä suomaastoa.  Sopi varmaan hyvin rintamamiehille.  Ihan kaikella kunnioituksella.

Muuttopäivä 12.4.1954

Se on ollut kevättä 1954, kun me alkauperäiset kakarat tänne muutettiin perheidemme kanssa. Oma muuttopäivämme 12.4.1954 merkittiin oikein mustekynällä Ensi Askeleet -kirjaani.  Hyvä, että teos on vielä jemmassa.

Perheen vieraskirjassa alkoi näkyä merkintöjä heti toukokuussa. Kaikki sukulaiset tuli kyylään uutta himaa.  "Paljon onnea uudelle kodille ja kiitos kodikkaasta illasta", ne toivotti.

Ensi tutustumiset

Mä luulen, että meillä skideillä oli aika helppo tutustua toisiimme.  Ja meitä oli aika liuta. "Hei mä oon Pera, mikäs sun nimes on?"  Näinhän se on lähtenyt pyörimään.

Oli Pekkaa, Seppoa, Heikkiä ja Veikkoa. Ja sitten isot erikseen.  Tyttöjen etunimissä ehdoton johtotähti taisi olla Tuula.  Niitä oli ainakin kolme, mutta vain yksi Anne-Maj ja Elsa-Maj.  Siskokset!

10 tikusta neppis-skaboihin

Meillä oli tosi kiva pitsku ja pitkä sokkeloinen klitsu.  Oli upeasti tilaa leikkiä. Ja kyllä me leikittiinkin.  10 tikkua, kirkonrottaa, barbihyppyä, pallopersistä. Ja piilosta pimeässä klitsussa.  Oi niitä erotiikan ensiaskeleita!

Nyky-TV:n Onnenpyörää vastasi hiekassa pelattava Hirsipuu ja formula-ajoja neppis-skabat kahdella hiekkalaatikolla.  Radat oli upeita taideteoksia. Mulla on vieläkin tallella sininen Mersu, jolla otettiin aikanaan monet voitot.  Sillä on talli olohuoneessa kirjahyllyn päällä ilman pokaaleja.

Varma kevään merkki oli päästä brennaamaan suurennuslasilla filkkaa koksikellarin kannelle.  Kesäisin leikittiin rosvoa ja skoudea lähiskutseissa.  Jos helle yllätti, fillaroitiin Pirkkolan Plotille.

Kun gimulit veivasivat hula-hula-vanteita, me kundit heitimme Joivion ikkunan alla viivaa ja skrubua.  Joku taisi rikastua kuin paremmassakin Casinossa.  Rohkeimmat harrastivat vuorikiipeilyä Näyttelijäntien isolle kivelle ja talon katolle.  Joku kävi partiossa ja joku seurakunnan kerhossa.  Aktiivisuus oli valttia.

Lumileikkejä ja Kärkisiä

Talvella rakennettiin lumilinnoja ja leikittiin lumisotaa.  Joskus jopa PitkänJussin ja aravatalojen kakaroita vastaa.  Ison talon (Näyttelijäntie 3) takapihalla oli puolen metrin hyppyrimäki.  Vai liitelikö joku peräti kokonaisen metrin?

Tietysti jokainen halusi olla sen ajan hyppykunkku myös nimeltään.  "Mä oon toi Kärkinen", muistan ehdottaneeni. "Et sä voi olla Kärkinen, kun mä oon jo Kärkinen", hyppykaveri on vastannut.  "No, sit mä oon vaikka Kärkisen broidi.  Eiku mä oonkin toi Helmut Regnagel."  Takapihalle rakennettiin myös rata lumikiitäjille.  Vekotin on vieläkin tallessa omassa aarrearkussani. 

Himapelit ja keräilykortit

Jos satoi tai muuten vaan päästiin jonkun himaan, niin silloin pelattiin tuntitolkulla Monopolia, Afrikan tähteä, marjapussia ja paskahousua.  Välillä leikittiin laiva on lastattua ja kuumenee-kylmenee piilotuspeliä.  Joku taisi rakennella tinasotilaita ja legoja. 

Kundit luki Korkkareita ja Davy Crocketteja.  Mimmeille kelpasi Aku Ankkakin.  Kirjastoonkaan Pietari Hannikaisen tielle ei ollut pitkä matka.

Kahvipaketeista kerättiin pahvisia fiuden kuvia. Toivottiin, että kahvi olisi ollu aina lopussa, että mutsi olisi ostanut uuden tilalle.  Auton kuvia keräiltiin myös purkkapakkauksista.  Mulla on vieläkin tallella ainakin Ford Popular, Hillman Cabriolet ja Vauxhall Victor.  Myös postareiden ja stidiaskien kansien keräily oli monen harrastus.

Oikeista 50-luvun fiudeista mieleen on jäänyt meidän isossa talossa asuneen Kaarlo Halttusen sininen Austin vai oliko se jonkin muun värinen Morris. Taidemaalari/kirjailija Rautapalolla oli ainakin Peugeot 203 ja pikkutalon johtaja Liljeströmillä musta, pyöreäperäinen Plymouth.  Jollain taisi olla myös sellainen Ranskan poliisin matala Sitikka.

Putti putti ja Hamaran telkkari

Kevyttä musaa tuli  aika nihkeesti radiosta.  50-luvulla soi vain Lauantain toivotut. 60-luvulla kuunneltiin 8 kärjessä ja Kaleidoskooppia. Myöhemmin Listaa ja Iltatuulen viestiä.  Kun presidentti Kennedy ammuttiin marraskuussa 1963, Kaleidoskooppi katkaistiin ja tilalle tuli STT:n ylimääräiset uutiset.  Muistan sen kuin eilisen päivän.

Isossa talossa joku soitti kovaa rautalankaa.  Shadowsien Apache oli helppo tunnistaa rumpusoolosta.  Itse tykkäsin ja jännäsin radiokuunnelmia.  Cox muistetaan vieläkin vihellystunnarista.  Eikä Kalle Kustaa Korkki ja Pekka Lipponenkaan hevin unohdu. Allon Leden ularadiossa kova sana oli Repe Helismaan lännen hupailut.

Oma lapsuuden suosikkilauluni oli Kaunis Veera.  Tiedättehän tämän Skimbabba-laulun?  Toinen lempparini oli Rapalperin alla, äidin kasvimaalla.  Ja vähän myöhemmin Putti putti.  Miten hellyttävää.

TV tuli taloon joskus 50-luvun loppupuolella.  Taisi olla C-rapun Hamara, jolla oli eka telkkari.  Ainakin me pojat kiipesimme lumihankeen ja ihmettelimme liikkuvaa kuvaa Hamaran olkkarissa. Alkuaikoina TV kiinnosti niin paljon, että virityskuvakin oli kovaa kamaa.  Kamerakierroksesta puhumattakaan.

Kino Haagan Pastori Jussilainen

Olihan meillä ihan ikioma leffateatteri Huovitiellä.  Kino Haagassa käytiin ainakin pari kertaa kuussa.  Jostain kumman syystä mieleen on jäänyt Kino Haagan laajakankaalta leffat Pastori Jussilainen ja Tohtori Outolempi.  Molemmat ihan eri sarjaa.

Pastori Jussilaisesta puheen ollen en malta olla kertomatta tapausta, joka sattui noin 10 vuotta sitten.  Oli tulossa taksilla kotiin keskellä päivää. Istuin Volvon takapenkille ja sanoin Pastori Jussilainen.  Auto ei liikahtanut metriäkään.  Selvensin osoitetta: Pastori Jussilaisen tie - Pohjois-Haaga.  Sitten yhtäkkiä tajusin: taksi oli luullut, että esittelin itseni pastori Jussilaiseksi.  Ihan vielä teititteli koko matkan.

Sunnuntaisin käytiin kaupungilla päivänäytöksissä.  Hämeentien Allotriassa tuijotettiin Bob Hopea ja Tarzaneita.  Manskulla ollut leffateatteri Hesperia pyöritti länkkäreitä ja puupenkkejä. Alohassa meni uusimmat Jerry Lewis - Dean Martin sekoilut.  Aritassa oli piukat paikat, kun 15-vuotiaana en päässyt sisään Marilyn-leffaan.  Käpy selän alla sentään nähtiin Mikonkadun Reassa, kun jaksettiin jonottaa sisään.

Limubaarien lumoa

Huovitie oli oikea limubaarien mekka.  Siellä oli ainakin kaksi baaria, joissa pelattiin flipperiä, tsiidattiin telkkua ja soitettiin jukeboksin helmiä.  Oman soittolistani suosikkeja olivat Paul Ankan Eso beso, Jay & Americansien Cara Mia ja Strangersien Kolme kitaraa. 

Ensimmäinen keskikaljakuppila ilmestyi vihdoin myös Thalian aukiolle.  Primula tuli ja meni.  Mutta keskaritesti pääsi käyntiin.  Ja sitä ennen röökikokeilut.  Muistan, että Roukku oli pöllinyt sen faijalta askin filtteritöntä Chesterfieldiä.  Se maistui tosi pahalta.  Himassa faija tietysti haistoi röökin tuoksun.  Lopputuloksena oli remmiä paljaalle pyllylle.

Koulut vieressä

Jussinkulma oli rakennettu hienosti keskelle kansakoulua ja yhteiskoulua.  Harvalla on ollut yhtä lyhyet koulumatkat, jos suosi näitä lähiskoleja, niinkuin me useimmat teimme, vai teimmekö?  Mulla oli Tolarin kansakoulussa maikkana Pentti Myllynen, joka osasi matkia lintujen laulua.  Tosi kliffaa!  Pohjois-Haagan yhteiskoulu pantiin kasaan paperinkeräysrahoilla.  Sitä kutsuttiin pitkään paperikouluksi.

Kasvu erilleen

Pikku hiljaa porukka alkoi vakiiintua.  Kundit iski gimmat ja gimmat iski kundit. Lähdettiin opiskelemaan ja etsittiin paikkaamme duunimaailmasta.  Löydettiin elämänkummpanit ja alettiin perustaa omia perheitä.  Se tiesi muuttoa pois tutusta lapsuuden ja nuoruuden ympäristöstä.  Rakkaasta Pohjois-Haagasta. 

Itse taisin jäädä Jussinkulmaan ainoaksi kanta-asukiksi.  Tosin 90-luvun lopussa alkoi jo näkyä innokkaita paluumuuttajia.  Pohjois-Haagan vetovoima ei katoa.

 

 

 

 

 

Pertti Kuusisto

Jaa Facebookissa