1958
Kuva
Pohjois-Haagan Punaisten Hauta "Punaisten gravari"

Kuva ©Haagan Ty / arkisto.

60°13'38.19"P  24°52'59.74"I

Anssi Leskelän esitelmä Helsingin työväenopiston läntisessä alueopistossa 13.9.2012.
Teksti puhtaaksikirjoi-tettu tilaisuuden nauhoituksesta, ja sisältää siksi osin puheenomaisuutta.

1918-hauta Pohjois-Haagassa ja sitä edeltänyt Huopalahden Ty:n kehitys

Hyvää iltaa kaikille, ja kiitokset mielenkiinnostanne tätä aihetta kohtaan. Esitelmäni ytimenä on Poh-jois-Haagan 1918-hauta tästä vajaat kilometri länteen, ja mitä kaikkea siihen liittyy. ( Kuva ). Huopalahden Ty:n kivimiehet ovat aikanaan pystyttäneet kiven ja Huopalahden Ty:n metallimiehet hitsanneet portin vanhojen maitotonk-kien pohjarenkaista.

Lopuksi tulen vielä perusteellisesti käsittelemään tätä haudan pronssilaattaa ( kuva ), joka väittää Viron oikeusministerinkin seurueineen kahden ja puolen vuoden ajan olleen tässä haudassa. Oikeusministeri Juri Vilms oli huhtikuun alussa 1918 lähtenyt Virosta Suomen kautta kohden Englantia toivonaan Viron valtion tun-nustaminen, ja oli tällä matkalla hävinnyt kolmen saattajansa kanssa.

Esitelmäni yleislähteet ovat:

1. Maaretta Pukkio ”SDP 70 vuotta Haagassa”, 1975.

2. Ilkka Leskelä ”Oman tiensä tekijät”, Haagan Ty:n satavuotishistoria 2008.

3. Ilari Leskelä ”Haaga 1918”, Poleemi 2010.

4. Seppo Zetterberg ”Juri Vilmsin kuolema” 1997.

5. Lauri Keskinen ”Huopalahden Ty ja vallankuomous”, Helsingin pitäjän vuo-sikirja 2012.

6. Haagan Ty:n (nimi vaihtui 1936 Huopalahden Ty:stä Haagan Ty:ksi) perimä-tieto, esitelmän pitäjän keskustelut yhdistyksen veteraanien kanssa 1973-85.

7. Lukuisat suomalaiset poliisitutkimukset 1920-luvulta.

8. Oma tutkimuksellinen otteeni ja Viron historiaa hyvin tuntevat ystäväni.
Historian totuudet kulkevat käsi kädessä sellaisten ilmiöiden kanssa kuin histo-riantutkijoiden TODELLISUUDENTAJU ja YLEINEN KÄSITYSKYKY. Näi-den olemassaoloon ei aina voi luottaa.
Siitä pari esimerkkiä:

Esimerkki 1.: Venäläinen historiantutkija kertoi minulle 1990-luvun alussa, ettei ole löytänyt mitään sellaista asiakirjaa, jonka mukaan suomalaisten talviso-dan jälkeen olisi sotilaittensa lisäksi pitänyt vetää väestönsäkin Kannakselta.
Esimerkki 2.: Joel Lehtosen Haagan-vuosista kirjoittanut arvostettu kirjalli-suudentutkija kirjoitti minulle, että Joel Lehtosen kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Huopalahden punakaartilla oli voiton päiväksi jo valmiina tapettavien porvareit-ten lista. Ja tutkija kysyi: ”Olisikohan se vielä jäljellä Haagan Ty:n arkistossa?”

Mutta nyt sitten Haagan Ty:n eli Huopalahden Ty:n varhaisvaiheisiin. Yhdistys perustettiin 15.1.1905 aikana, jolloin SDP:n uusia puolueosastoja syntyi lähes viikoittain. Keskeisimpänä tavoitteena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mikä merkitsi terveellistä liikuntaa eli pitkiä mielenosoitusmarsseja Haagasta Helsin-kiin Säätytalon edustalle. Kun tämä tavoite lähes välittömästi saavutettiin, toi-minnan intensiteetti alkoi Huopalahdessakin laskea.

Voimakas toiminnan lisääntyminen alkoi vuonna 1916. Pontimena oli elintar-vikkeiden hintojen nousun saaminen edes jotenkin hallintaan. Kunnan elintarvi-kelautakunta ”vallattiin” ja Huopalahteen perustettiin oma Elanto. Yhdistyksen jäsenmäärä alkoi kasvaa sysäyksittäin, ja suurin lisäys tuli Kivityömiesten am-mattiosastolta, kun venäläisten linnoitustyöt Huopalahdessa ja lähialueilla kerä-sivät työvoimaa kautta Suomen. Jäsenistön kasvun myötä yhdistys radikalisoitui, ja seudun porvarienkin kanssa hyvin toimeen tulleet johtokunnan jäsenet syrjäy-tettiin yksi kerrallaan.

Vuoden 1916 vaaleissa SDP sai Helsingin maalaiskunnassa äänistä 42,5%. RKP meni ohi 47,2%:n ääniosuudellaan. Vuodesta 1917 tulikin sitten myrskyisä. Ve-näjän vallankumoukset keskeyttivät linnoitustyöt Huopalahdessakin, ja alueella jäi satoja linnoitustyöläisiä työttömiksi. Osa näistä palasi kotiseudulleen muualle Suomeen, mutta osa jäi Huopalahteen radikalisoimaan työväenyhdistystä.

Tapahtumien vyöry kiihtyi: Kun Suomen eduskunta heinäkuun 1917 alussa ns. valtalailla oli kaapannut ylimmän vallan itselleen, Venäjän väliaikainen hallitus hajotti 31.7.1917 Suomen eduskunnan. Uusissa vaaleissa lokakuun alussa SDP menetti 11 paikkaa 103:sta 92:een, mutta Huopalahden Ty:lle vaalit olivat voit-toisat: yhdistys sai eduskuntaan kaksi johtokuntansa jäsentä, Sulho Lepän ja Tyyne Salomaan. Lisäksi eduskuntaan palanneella Yrjö Sirolalla oli ollut vahva tukiryhmä yhdistyksessä.


Sosialidemokraattien luottamus eduskuntatyön hedelmällisyyteen oli koko maan vaalitappion myötä kuitenkin heikennyt, ja edettiin vallankumousta kohti. Kun sisällissota sitten tammikuussa alkoi, asiat olivat Huopalahdessa Kansanvaltuus-kunnan ohjeistamassa järjestyksessä: Punakaarti oli perustettuna ja samoin Val-lankumousoikeus ja punakaartin sisäinen toverioikeus.


Sisällissodan aika kului Huopalahdessa rauhallisesti. Tuomioistuimille tulleet tapaukset ja niiden ratkaisut eivät juurikaan eronneet siitä, mikä olisi ollut oi-keudenhoidon tila ns. porvarillisessa yhteiskunnassa. Viinaa oli myyty, oli kan-nettu asetta ilman lupaa, oli varastettu ja oli sanailtukin uhkaavasti. Punakaartilla oli paitsi järjestysoikeudellinen tehtävänsä niin myös seudun työväestölle huo-mattava sosiaalinen ja elintarvikehuollollinenkin merkitys. Tämä kävi hienosti ilmi vielä mm. 1970-luvun alun SDP:n puolueveteraanien muisteluissa, kun näi-den mielestä silloin 1970-luvulla puolueeseen alkoi tunkea omituista ainesta, jonka taustoja ja motiiveja ei riittävästi pystytty eikä aina pyrittykään selvittä-mään. Yksi ärtynyt veteraani totesi silloin: ”Täällä Haagassa oli vuonna 1918 kontrolli punakaartiinkin, päällikön haastattelu. Tuli monelle hullun paperit, ei hernesoppaa, ei jokapäiväistä näkkileipää.”

Muutamia aktiivisimpia punakaartilaisia siirtyi keväämmällä pohjoiselle rinta-malle, missä mm. Huopalahden punakaartin päällikköinäkin toimineet J.E. Sjö-ström ja Akseli Viheriävuori kaatuivat.

Sitten tulikin Huopalahden osaksi aivan uusi todellisuus: Saksan Itämeren divi-sioona oli noussut maihin Hangossa 3.-5.4. ja lähtenyt marssille kohti Helsinkiä. Sen kärkiosat saapuivat Huopalahteen 11.4. illan hämärtyessä ja yhden rykmen-tin esikunta majoittui työväentalolle. Seuraavasta yöstä ja aamusta on monenlai-sia kertomuksia ja paljon vaikenemista, mutta tunnetut perusasiat ovat niukat ja selkeät. Ne ovat myös varsin ymmärrettävät ja loogiset. Niitä on vain myöhem-min yritetty kaunistella ja jopa väärentää.

Käyttämäni lähteet näistä yön ja aamun tunneista 11.-12.4.1918 ovat:

1. Saksan Itämeren divisioonan sotilaan Hans Leon sotapäiväkirja.

2. Nimismies Karl Johan Blomqvistin raportti 1.3.1919 Uudenmaan läänin maaherralle.

3. Väinö Tannerin muistelmat 1957, ”Kuinka se oikein tapahtui”.

4. Väinö Tapanilan vuonna 1970 keräämiä haastatteluja, jotka enimmäkseen ovat kaunisteltuja vähäarvoisia taruja, mutta kertovat kuitenkin asenteista. Yksi haastatelluista totesi myöhemmin: ”Oli haastattelevinaan, mutta vain määrätynlaiset vastaukset kelpasivat.”

5. Hjalmar Malmströmin vuonna 1976 tämän esitelmän pitäjälle antama haastat-telu, jossa mm. kertoi, että vanhempansa olivat saksalaisten lähestyessä heti arvanneet viedä perheensä metsään.

6. Voimistelunopettaja, Haagan suojeluskunnan päällikkö Johan Gustaf Hen-rikssonin poliisikuulustelu vuonna 1921, päivätty arkistoon 15.4.1922, ja suo-jeluskunnan varapäällikkö Yngve von Schantzin 31.5.1924 päivätty Etsivän Keskuspoliisin suorittama kuulustelu.

7. Saksalaisten suomen- ja ruotsinkielisten tulkkien Erik Teodor Wegeliuksen ja Johan Valter Henrikssonin poliisikuulustelut vuonna 1921, päivätty arkistoon 15.4.1922. Tulkit olivat helmikuussa 1918 Pellingistä jään yli Baltiaan ja siel-tä Saksaan paenneita suojeluskuntalaisia.

8. Etsivän keskuspoliisin kesällä 1924 suorittama puutarhuri Carl Teodor War-din kuulustelu.

9. Ammuttujen listan ”kertomus”: Lähes kaikki nimeltä tunnetut olivat puna-kaartin ja vallankumousoikeuden ja toverioikeuden johtotehtävissä olleita punaisia. Väinö Tapanilan legenda ”joka kolmas”-arvonnasta tulee tätäkin kautta äärimmäisen epäuskottavaksi.

Näistä lähteistä hahmottuvat seuraavat yksityiskohdat – voisi oikeastaan sanoa äänin 8-1 eli muut vastaan Tapanila:

Saapuessaan Huopalahteen 11.4. saksalaiset olivat tien varrelta puutarhuri War-din isosta kellarista löytäneet noin 60-70 henkilöä, pääosin lännestä Leppävaaran suunnasta vetäytyneitä punaisia. Nämä olivat saksalaisten saapuessa nostaneet valkoisen lipun. Pian tämän jälkeen oli pimeydestä kuitenkin ammuttu laukauk-sia, jolloin kaksi saksalaista, korpraali Kurt Seibt ja karabinieeri Arthur Beukert olivat kaatuneet. Saksalaiset olivat kiihtyneinä välittömästi sulloneet kaikki lä-histöltä tavatut uudelleen kellariin.

Tilanne Huopalahdessa pysyi koko yön sekavana. Pimeydestä kuului jatkuvasti laukauksia, eivätkä saksalaiset eivätkä liioin punaiset aina voineet olla varmoja ampujista. Saksalaisten suhtautuminen kiristyi edelleen, kun mm. kenraali von der Goltzin autoon rapsahti kaksi luotia.

Aamuun mennessä saksalaiset olivat saaneet avukseen Huopalahden suojelus-kuntalaisia, jotka olivat tienneet, mistä punaisten aseita löytyy ja siis myös pu-naisia. Suojeluskuntalaiset korostivat myöhemmin, etteivät he tienneet etsivänsä ”ammuttavia”, vaan punaisten johtohenkilöitä, jotka kuulusteluissa voisivat ker-toa alueella olevista aseista. Huopalahden suojeluskuntalaiset olivat itsekin tal-ven mittaan aina päässeet takaisin kotiin vastaavista punaisten kuulusteluista.

Lopulta vankeja oli noin 70 Wardin kellarissa. Saksalaiset pitivät tulkkiensa vä-lityksellä pikaiset kuulustelut, joiden pohjalta vangit jaettiin kahteen ryhmään. Toisessa oli 45, toisessa noin 25 henkilöä. Tulkit olivat tässä vaiheessa kysyneet, miksi kaksi eri ryhmää, ja miten vankien kanssa meneteltäisiin. Saksalaiset oli-vat vastanneet, että 45 ammuttaisiin ja loput luovutettaisiin Huopalahden suoje-luskunnalle saksalaisten pian jatkaessa kohden Helsinkiä.

Saksalaiset marssittivat 45 vankiaan suolle nykyisen Pitäjänmäen liikenneympy-rän ja Riistavuoren palvelutalon puoleenväliin, jossa teloitus tapahtui. Ruumiit annettiin suojeluskunnan hoitoon, ja nämä sallivat huopalahtelaisten hakea omai-sensa pois. Paikalta haettiin 17 ruumista, ja tunnistamattomat 28 ruumista kulje-tettiin linnoitustöissä syntyneeseen maakuoppaan Pohjois-Haagaan. Saksalaiset haudattiin heidän kaatumispaikalleen nykyisen Korppaanmäentien ja Lapinmä-entien risteykseen, johon sittemmin nousi korkea hautakivi. Suurvalta oli saavut-tanut sotilaallisen tavoitteensa: Huopalahti rauhoittui.

Huopalahden Ty:n elämä elpyi nopeasti. Vuosina 1916-17 syrjäytetyt johtokun-nan jäsenet alkoivat palata vanhoille tuoleillensa. Vuosien 1911, 1913 ja 1914 puheenjohtaja Josef Hietanen palasi yhdistyksen johtoon, ja valittiin jo 1922 kauppalanvaltuustoon ja kauppalanhallituksen jäseneksi. Kansalaisluottamus ei ollut mennyt. Stenius-yhtiö uudisti uuden isomman työväentalon tontin lahjakir-jan alkuperäisen paperin vuodelta 1917 hävittyä sisällissodassa.


Muutakin oli hävinnyt, nimittäin Huopalahden Ty:n vuosien 1916-18 pöytäkir-jat. Tämän oli joutunut jo Haagan Ty:n 70-vuotishistorian kirjoittaja Maaretta Pukkio toteamaan, ja samoin myös satavuotishistorian kirjoittaja Ilkka Leskelä 30 vuotta myöhemmin. Mutta tällä kertaa alkoikin tapahtua: Pari kuukautta yh-distyksen 100-vuotishistorian julkaisemisen jälkeen tuli Turusta puhelinsoitto, jossa kerrottiin pöytäkirjojen jo vuosikymmenien ajan olleen lahjoitettuina Åbo Akademin Säätiön arkistolle. Mitä ilmeisimmin joku varsinaissuomalainen ruot-sinkielinen suojeluskuntalainen oli ne keväällä 1918 ottanut Huopalahdesta mu-kaansa sotamuistoksi. Näistä pöytäkirjoista on turkulainen historiantutkija Lauri Keskinen nyt kirjoittanut parinkymmenen sivun tutkimuksen Helsingin pitäjän 2012-vuosikirjaan otsikolla ”Huopalahden Ty ja vallankumous”.

Entä miten kävi yhdistyksen kahdelle kansanedustajalle? Sulho Leppä kuoli syyskuun lopulla 1918 Pietarissa punatautiin. Puolisostaan Maria Lepästä, joka miehensä tavoin oli kuulunut Huopalahden Ty:n johtokuntaan, ei Venäjältä ole löytynyt mitään tietoja. Tyyne Salomaan puoliso Jeremias teloitettiin Petroskois-sa loppuvuodesta 1937 ”kansalliskiihkoilijana”, ja puolisonsa Tyyne seuraavan vuoden alussa miehensä tuomion arvostelijana.

Nyt hetki haudan hiljaisuutta.

Yli kaksi ja puoli vuotta oli 28 vainajaa levännyt rauhassa kaukana maailmasta pohjoishaagalaisessa haudassaan. Kunnes joulukuun alussa 1920 Huopalahden apulaisnimismiehen Birger Lingonbladin puhelin soi. Soittaja oli esimiehensä Karl Johan Blomqvist. Tämä kertoi maaherralta saapuneesta kirjeestä, jossa il-moitettiin, että Huopalahteen tulisi lähipäivinä Viron hallituksen edustajia etsi-mään alueelle haudattuja virolaisia, ja että tulijoilla olisi oikeus avata alueella oleva punakaartilaishauta. Nimismies määräsi Lingonbladin hankkimaan kai-vuumiehet ja olemaan läsnä avauksen aikana.

Myöhemmin Etsivän Keskuspoliisin kuulustelussa Blomqvist kertoi, että vaikka hän jo vuoden 1918 sodan aikana oli toiminut tämän piirin nimismiehenä, hän oli ennen maaherralta tullutta kirjettä ollut täysin tietämätön Vilmsin ja tämän seuralaisten kohtalosta. Kukaan ei koskaan sanallakaan ollut maininnut siitä, että virolaisia olisi haudattu tähän joukkohautaan yhdessä punakaartilaisten kanssa.

Joulukuun 9. päivän aamuna 1920 virolaiset saapuivatkin. Lingonblad esitti muutamia tunnustelevia kysymyksiä, mutta virolaiset olivat varmoja asiastaan, ja heidän karttansa osoitti selkeästi 12.4.1918 täytettyä punaisten hautaa. Lingon-blad kutsui mukaansa kaksi poliisia ja sopimansa kuusi lapiomiestä, joista useimmat olivat Huopalahden Ty:stä tai sen lähipiiristä: Robert Johansson, Arvo Ruohomäki, Isak Ruohomäki, Oskar Ruohomäki, Justus Hyrsky ja Heikki Alén.

Ruumiit olivat jo mätänemistilassa ja ne hajoilivat nosteltaessa. Kasvot olivat täysin mahdottomia tunnistaa. Paikalla oli kolme hyvin erilaista ihmisryhmää:

1. Kolme suomalaista viranomaista ylhäällä haudan reunalla.

2. Kuusi kaivajaa haudassa.

3. Kaivajien seassa alhaalla haudassa kolme virolaista, joiden oli PAKKO me-nestyä Tallinnaan lupaamallaan tavalla eli löytää ruumiit. Haudasta kuuluikin pian virolaisia huudahduksia ”etukäteen tiedetyistä” vaatekappaleista.
Virolaiset valitsivat haudasta neljä ruumista, yhden muita kookkaamman, sillä oikeusministeri Vilms oli ollut huomattavan kookas mies. Työmiehet olivat to-denneet keskenään: ”Nyt tuli Jämsästä ministeri Viroon.”

Apulaisnimismies oli vielä poliisikamarilla ennen arkkujen kiinnijuottamista ih-metellyt, oliko ruumiit nyt todella pystytty tunnistamaan, mutta virolaiset olivat kertoneet olevansa täysin varmoja vaatteiden perusteella. Ja niin Huopalahden poliisi antoi arkkujen lähteä Viroon. Tätä suurpiirteisyyttä, lähes piittaamatto-muutta kritisoitiin Suomessa myöhemmin ankarasti.

Virossa juhlittiin, ja vasta Tallinnan sanomalehtien kautta suomalaiset saivat tie-tää, miten Virossa oli tapahtumaketju hahmotettu: Vilmsin seurue oli lähtenyt matkaan jäitse, mutta joutunut Suursaarella sinne juuri saapuneiden saksalaisten pidättämäksi. Saksalaiset olivat vieneet vankinsa Kotkaan, mistä jäätilanteen hel-potuttua olivat kuljettaneet kaikki neljä Regina-nimisellä laivalla Helsinkiin, jos-sa virolaiset kuulustelujen jälkeen oli ammuttu Töölön sokeritehtaalla ja kuljetet-tu sitten Pohjois-Haagan hautaan.


Nämä tiedot aiheuttivat Suomessa kummastusta. Miten tämä kaikki oli voinut tapahtua niin, ettei suomalaisille ollut jäänyt mitään havaintoa?

Suomen viranomaiset pyysivät Tallinnasta lisätietoja, mutta virolaiset eivät kat-soneet voivansa niitä vielä ”tässä herkässä vaiheessa” antaa. Tämä ”herkkyys” tuntui tarkoittavan maan suhteita Saksaan, joka kuitenkin selkeästi oli kieltänyt osuutensa ja tarjonnut selvitysapuakin.

Suomessa alettiin välittömästi tuntea voimakasta tarvetta asian selvittämiseen. Sisäasianministeri Albert von Hellens määräsi 20.12.1920 Uudenmaan läänin maaherran käynnistämään tutkimukset. Maaherran tehtävään valitseman Helsin-gin poliisilaitoksen varatuomarin Hugo Sunqvistin raportti valmistui 15.4.1922. Raportissa todettiin perusteellisten tutkimusten jälkeen, etteivät virolaiset olleet käyneet Suursaaressa, eikä Regina-laiva ollut liikkunut paikaltaan Helsingin sa-tamasta syksyn 1917 jälkeen. Huopalahden suojeluskunnalta oli lisäksi saatu yk-siselitteinen vakuutus, että hauta oli ollut tyhjä ennen ammuttujen punaisten tuomista sinne ja se oli suljettu välittömästi ruumiiden tuonnin jälkeen. Lisäksi oli selvitetty myös se, ettei Wardin talon pihalle koottujen 45 vangin joukkoon ollut missään vaiheessa tuotu yhtäkään virolaista.

Tilanne pysyi outona ja kiusallisena, eikä Tallinna tarjonnut apuaan. Lopulta Et-sivän Keskuspoliisin päällikkö määräsi keväällä 1924 vielä kerran suoritettavak-si perusteelliset tutkimukset. Tehtävään valittiin varatuomari A.A.Lang, joka an-toi raporttinsa 14.10.1924. Mitään muuta uutta ei ollut käynyt ilmi kuin yhä suu-rempi varmuus siitä, ettei Töölön sokeritehtaalla ollut ketään ammuttu. Tapaus oli siis yhä suurempi mysteeri.

Viro pysyi sitkeästi vaiti kaikista Suomen pyynnöistä huolimatta, ja asia alkoi vuosien mittaan painua yhä kauemmas taka-alalle. Ja vähitellen tuli muitakin murheita, kuten sodat ja Virolle vuosikymmenten neuvostomiehitys.

Vasta vuosisadan lopulla arkistojen vihdoin avauduttua selkeni koko kuvio.

Vuoden 1919 alussa oli Virossa nimetty asianajaja Tõnis Kalbusin tutkimusko-missio Vilmsin kohtaloa selvittämään. Ainut täysin varma tieto ja havainto oli neljän miehen häviäminen jäälle kohden Suomea. Toinen lähes yhtä varma tieto oli, ettei seurue ollut noussut Suursaareen, vaan saksalaispartioita karttaen pyr-kinyt suoraan Kotkaan tai Loviisaan. Kotkasta saatiin epämiellyttävä tieto, että punaiset olivat siellä pidättäneet ja vieneet itään ilmeisesti virolaisen seurueen, jonka yhdellä jäsenellä oli ollut komea matkaturkki - kuten Vilmsillä. Mitään enempää ei Suomen puolelta selvinnyt.

Sitten olikin käynyt tosi onneton sattumus, kun nykyhetkelle tuntemattomaksi jäänyt taho oli suositellut Kalbusille tämän työn jatkajaksi agronomi, luutnantti Peter Matzia, joka kuulemma oli aikaansaapa mies ja suomenkielentaitoinen, ja jolla suosittelijan käsityksen mukaan oli hyvät ja luottamukselliset suhteet mo-nelle taholle Suomeen. Näin jälkikäteen arvioiden tämä Matz oli varsin erikoi-nen persoona, monipuolinen ja lahjakas, röyhkeä ja rahanahne huijari, aikansa Auervaara, mutta ei suhteessa naisiin, vaan Viron tuoreen valtion eri hallin-nonalojen kassanhoitajiin. Lähivuodet tulivat lisäksi mm. osoittamaan, ettei hän esimerkiksi ollut mikään agronomi eikä liioin luutnanttikaan – hänellä ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta. Mutta nämä kaikki totuudet olivat vielä kaukana edessäpäin Matzin aloittaessa puuhakasta tutkimusprojektiaan, jolla hän pitkään tuli rahastamaan hyväuskoisia toimeksiantajiaan.


Päälähteekseen Matz löysi suomalaisen ”majuri Joelin”, jolla Matzin mukaan oli runsaasti tietoa ja kokemusta Helsingin vuoden 1918 keväästä ja joka jopa oli haastatellut (!) itse Vilmsiä Töölön sokeritehtaalla ennen tämän teloitusta ja saa-nut tällöin tietää Vilmsin matkareitinkin Suursaaresta Helsinkiin. Siis aivan us-komaton primäärilähde! Tiedot olivat niin yksityiskohtaisia, että puuttui vain, et-tä Vilms lopuksi itse olisi kertonut majuri Joelille, että heidät tullaan pian teloit-tamaan ja sen jälkeen hautaamaan Huopalahden pohjoispuoliselle metsäalueelle sinne juuri haudattujen huopalahtelaisten punaisten joukkoon.

Tämä pääosin ”majuri Joelin” tiedoille perustuva Matzin raportti on järkyttävää luettavaa. Siitä syntyy jonkinlainen ”pojat salapoliiseina”-tunnelma. Ja koko ajan rahastetaan Tallinnaa. Kalliilla hinnalla oli lopulta saatu ”ostetuksi” jopa valo-kuvakin Vilmsin teloituksesta. Harmi vain, että Viron arkistoihin jääneessä ku-vassa näkyvät teloittajien valkoiset käsivarsinauhat ja suomalaisten suojeluskun-talaisten asut, ja teloitettavan pään tilalle on kömpelösti liimattu Vilmsin kasvot.

Kuka tämä ”majuri Joel” itse asiassa oli, sillä täytyyhän kai sellaisen ihmisen oi-keasti olla olemassa, joka koko ajan syö lounaita ja kuittaa palkkioita? Mitään majuri Joelia ei koskaan jälkikäteen ole löytynyt. Ei Helsingin suojeluskunnan luettelosta, ei valkokaartin matrikkelista, ei päiväkäskyistä, ei kunniamerkkiluet-teloista, ei Helsingin valtaukseen liittyvistä muistelmista.

Tämä Peter Matzin lounasystävä, jonka kanssa hän yhdessä kehitteli pitkitettyyn rahastamiseen sopivan hitaasti muotoutuvan tarinan Vilmsin kohtalosta, oli to-dellisuudessa Virossa monista rikoksista etsintäkuulutettu entinen hämeenlinna-lainen kauppa-apulainen Joel Simon Krapifsky, jolla Virossa oli rekisteriä myös nimellä Leppman. Mitään sotilasarvoa hänellä ei tietenkään ollut. Kosketusta so-tilaselämään hän oli hankkinut toimiessaan jonkin aikaa Viaporin linnoitusryk-mentin räätälinverstaassa leikkaajana. Varmaankin siellä joskus oli tullut nähtyä majurienkin vaatteita. Ei siis ihme, että Peter Matz oli selvitystensä ehdoksi vaa-tinut, että Tallinna ei saa olla missään yhteyksissä hänen ”upseerilähteisiinsä”, koska Vilmsin asia oli suomalaisille upseereille niin arka ”maan armeijassa val-litsevan saksalaissuuntauksen vuoksi”.
Kun Viron valtio vähitellen alkoi rakentua ja saada instituutionsa ja yhä päte-vämmän johdon ja virkamiehet, niin Matzin ”tutkimustulosten” mappi alkoi näyttää yhä karmeammalta, suorastaan lapselliselta. Ei ihme, että Tallinna vai-keni. Siellä hävettiin, haluttiin unohtaa. Ja olihan Vilmsille jo saatu oikea viralli-nen hauta ja sille komea muistomerkki.

On vielä syytä todeta, että Matzin tapainen ”tutkija” ei tietenkään halunnut tutkia Vilmsin konkreettisimpia jälkiä eli punaisten Kotkassa pidättämän kookkaan matkaturkkisen miehen kohtaloa, koska se olisi ollut ikävää tutkimusaluetta. Et-sihän entinen pultsarikin silmälasejaan mieluiten katulampun alta, koska siitä parhaiten näki etsiä. Mukavin tutkimusympäristö Matzille oli tietenkin helsinki-läisen ravintolan pöytä.

”Lopulta totuus kuitenkin aina nousee pintaan – hukkuneen ruumis” , totesi puo-lalainen kirjailija maansa pitkän neuvostomiehityksen synkimpinä vuosina. Haa-gan Ty:n nyt jo ajat sitten edesmenneet veteraanit osasivat aikanaan hyvin ja tar-kasti kertoa, että Pohjois-Haagan haudan kuusi avaajaa olivat kukin saaneet Matzilta palkkiokseen 1000 mk. Nyttemmin on Viron ulkoministeriön arkistojen pohjalta löytynyt tosite, jonka mukaan Matz Tallinnasta lähtiessään oli kuitannut mukaansa 10 000 mk jaettavaksi tasan kaivajien kesken. Laskutoimitus oli il-meisesti ollut sen verran vaikea, että Matz oli joutunut ensinnä ottamaan itsel-leen päältä 4000 mk.

Kiitokset Teille kaikille kuulijoille. Ja varmaankin on Teille käynyt arvattavaksi, että tämän esitelmäni yksi tavoite on olla askel eteenpäin virolaisista kertovan pronssilaatan poistamiseksi Pohjois-Haagan 1918-haudalta.

Anssi Leskelä

Tästä aiheesta filmi 16.56 min. Taistelu Helsingistä / Haagasta



 
1958